Suomessa on puhuttu median valkopesusta. Olen pohtinut tilannetta, jossa yksilö tai ihmisryhmä menettää luottamuksensa mediaan. Monille meille vähän vanhemmille ikäluokille varsinkaan ei ole koskaan opetetettu koulussa mediakrittisyyttä ja median viestien tulkintaa. Monelle toimittajien tekemät jutut ovatkin tasa-arvoisia esimerkiksi blogikirjoituksiin nähden.
Kunnollisen koulutuksen saaneet toimittajat oppivat kuitenkin pitkän koulutuksensa aikana lähdekriittisyyttä ja eettistä valveutuneisuutta. Lähdekritiikin tarkoituksena on punnita lähteen luotettavuutta ja pyrkiä selvittämään asiaa mahdollisimman monesta lähteestä käsin.
Valitettavasti monesti nykypäivänä tuntuu, että nämä tavoitteet jäävät osin kaupallisen median muiden tarpeiden jalkoihin. Otsikoinnilla esimerkiksi pyritään kalastelemaan lukijoita. Jopa Ylen toimittajat olen saanut kiinni epämääräisestä ja huonosti tarkistetusta uutiskirjoittelusta.
Mediat eivät ole neutraaleja. Kaikkea ihmistoimintaa värittää ennakkoajatukset todellisuudesta. Eivät toimittajatkaan ole täysin puolueettomia, mutta heidän pitäisi ottaa selvää lähteistään ja pyrkiä puolueettomaan näkökulmaan. He saattavat silti kuvata asiaa tietystä näkökulmasta, joka värittää lopputulosta. Myös julkaisijan ja mediatalon toiveet vaikuttavat lopputulokseen. Kun halutaan houkutella lukijoita, niin varsinkin otsikointi on helposti räväkkää ja tarkoitushakoista.
Kaikki viestintä ei ole puolueetonta. Kaikki tiedotusviestintä, jota eri tahot levittävät itsestään maailmalle ja antavat uutiskäyttöön pyrkii yleensä esittämään kyseisen tahon myönteisesti. Tiedottajien tehtävä on luoda hyvä kuva työntajastaan, jollei suorastaan valehtelemalla, niin esittämällä asiat tietyssä valossa. Toimittajien tehtävä on olla kriittisiä ja selvittää julkaisemiensa uutisten taustat ja lähteet.
Jo jonkin ajan sitten länsimedioissa on puhuttu venäläisten harjottamasti järeästä nettipropagandasta, jonka taustalla lienee Venäjän hallitusta lähellä olevia tahoja. Tästä on olemassa todisteita, eikä tämän venäläisen propagandan julki tuominen ole vain läntistä propagandaa. Venäläiset hyötyvät epävarmuudesta, koska se vie huomion pois heiltä.
Suomessakin on ilmeisesti tahoja, jotka tahtomattaan tai tahallisesti toimivat nettipropagandan äänitorvina. Heillä ei ole kykyä tai halua tarkistaa tosiasioina esittämiensä asioiden todenperäisyyttä. Julkaisemiseen riittää, että se 'uutinen' tukee julkaisijan näkemystä maailmasta. Myöskään monilla näitä näennäismedioita seuraavilla ei ole halua tai mahdollisuuksia tarkistaa todenperäisyyttä. Enkä nyt puhu enää vain vähän koulutetuista ja sivistymättömistä henkilöistä vaan keskiverto suomalaisista.
Puhun näennäismedioista siksi, etteivät ne noudata perinteisen median pyrkimystä selvittää lähteittensä todenperäisyys. Niille riittää, että julkaistut jutut tukevat heidän näkemystään maailmasta. Jos joku uutinen on omaa näkemystä tukeva, niin siihen uskotaan, eikä välitetä selvittää, kuka näin väittää ja mistä lähteestä viesti on tullut. Välttämättä selvittäminen ei ole edes mahdollista, sillä lähteet ovat toisinaan hyvin epämääräisiä; sellaisia joita hyvin koulutetut toimittajat eivät julkaisisi puhtaasti niiden epäluotettavuuden vuoksi. Toisaalta joskus valtamediatkin sortuvat samaan, vaikka eivät näin noudatakaan hyvää journalistista tapaa.
Mielestäni on surullista, jos monet itseään kansallismielisinä pitävät, ovat todellisuudessa itäisen tiedusteluviestinnän sätkynukkeja. Heidän aatteensa ja haluttomuus omien näkemystensä kyseenalaistamiseen, saattaa olla tehnyt heidät haavoittuviksi propgandalle, joka vastaa heidän tunteisiinsa. Ihmiset ovat kovin herkkiä uskomaan myös juoruihin ja kaupunkitarinoihin tosiasioina.
Meillä on perinteisestikin ollut poliittisia lehtiä. Niiden uutisointi on värittynyt kunkin poliittisen liikkeen näkökulmasta lähtien. Kuitenkin näilläkin medioilla on ollut kriittinen toimitustyö ja pyrkimys periaatteelliseen todenmukaisuuteen, vaikka näkökulmat ovat vaihdelleet. Samaa ei voi kuitenkaan sanoa näistä näennäismedioista, jotka kuvittelevat ehkä lisäävänsä tietoa, mutta sen sijaan johtavatkin harhaan.
Kun ei tunne voivansa luottaa perinteisiin viestimiin saattaa tukeutua uutislähteisiin, joiden laadusta ei aina ole varmuutta. Toisaalta kyvyttömyys luottaa lisää epävarmuutta tulevaisuuden suhteen. Maailma alkaa pelottaa enemmän kuin tarvitsisikaan.
Ei ole helppoa olla kriittinen omien näkemysten suhteen. Kriittisyyttä voi oppia kyseenalaistamalla omia näkemyksiä. Joskus tieteellinen ja filosofinen koulutus voi lisätä kriittisyyttä, mutta se ei kuitenkaan ole sen tae. Luonnostaan tällaista kriittisyyttä on harvalla. Omasta kokemuksestanikin tiedän, ettei ole helppo luopua näkemyksistä, joiden kautta on maailmaa hahmottanut. Jos jokin uutisointi sitten on ristiriidassa omien näkemysten kanssa, joutuu tekemään surutyötä sen kanssa, kun luopuu rakkaista mielipiteistään.
Virheitä sattuu ammattimedioillekin. Sellaisiakin suuria mediataloja kuin BBC:tä ja New York Timesiä on narutettu, kun on haluttu kostaa tuttavalle. Se, mikä tilanteessa hämmentää on, että kyseiset meidatalot eivät koskaan vastanneet uhrille. Virheiden myöntäminen voi olla noloa, mutta näiden virheiden uhreja tulisi kuitenkin kohdella kunnioittavasti.
Valokuvat tuntuvat todistusvoimaisilta, koska niiden kautta ihmiset saadaan uskomaan, että he ovat itse tilanteen todistajia. Valokuvilla tehdäänkin paljon harhautuksia. Valokuvia on muutettu propaganda tarkoituksella mm. venäläisten yrittäessä mustamaalata ukrainalaisia. Valokuvia on käytetty yhteyksissä, joihin ne eivät kuulu, mikä on tarkistettavissa mm. Google valokuvahaun avulla. Jopa videoita voidaan käyttää harhauttavasti.
Ongelma on, että tavallisten kansalaisten ja media-amatöörien on hyvin vaikea selvittää, onko kuvia muutettu. Täytyy olla valokuvauksen ammattilainen, jotta osaisi katsoa kuvasta varjoja ja muita paljastavia piirteitä, joilla muutokset yleisemmin jäävät kiinni. Jo tästä syystä epäviralliset uutisten julkaisijat ovat helposti jujutettavissa. Toimituksilta löytyy ammattitaitoa ja kokemusta, jonka perusteella heidän on helpompi havaita monia vedätyksiä. Siitä huolimatta virheitä sattuu. Olisi hyvä, jos uutisissa olisi tietoa myöst tällaisista yrityksistä huijata ja miten ne on havaittu. Se lisäisi lukijoiden ymmärrystä näiden asioiden suhteen.
Ylelle voi nostaa tässä hattua, sillä heillä aihetta on myös jonkin verran käsitelty. He ovat pohtineet toimittajan vastuuta, kuinka uutiskorjauksia ei viitsitä jakaa, kuvien rajauksen vaikutuksesta, salaliittoteorioista, lähdekrtiikistä ja monesta muusta mielenkiintoisesta aiheesta. Mielenkiintoisia juttuja löytyy Kuningaskuluttajan valheenpaljastajasta, joka kertoo myös tapauksista, joissa mediaa on johdettu harhaan. Suomen Tietotoimisto julkaisee pieniä juttuja toimittajien työstä. STT:n sivuilla voi jopa testata omaa tietämystään journalistin etiikasta.
Viestintäsektori ei voi syyttää vain uutta mediaympäristöä ongelmistaan. Lukijoita kalasteleva, negatiivissävytteinen skandaali otsikointi ei lisää luottamusta. Toimittajien oma maailmankuva paistaa turhan usein läpi uutisoinnista. Ylimielisyys lukijoita kohtaan näkyy huolimattomana uutisointina.
 |
| Lehdistö on muuttunut paljon sadassa vuodessa. |
Valitettavasti monesti nykypäivänä tuntuu, että nämä tavoitteet jäävät osin kaupallisen median muiden tarpeiden jalkoihin. Otsikoinnilla esimerkiksi pyritään kalastelemaan lukijoita. Jopa Ylen toimittajat olen saanut kiinni epämääräisestä ja huonosti tarkistetusta uutiskirjoittelusta.
Mediat eivät ole neutraaleja. Kaikkea ihmistoimintaa värittää ennakkoajatukset todellisuudesta. Eivät toimittajatkaan ole täysin puolueettomia, mutta heidän pitäisi ottaa selvää lähteistään ja pyrkiä puolueettomaan näkökulmaan. He saattavat silti kuvata asiaa tietystä näkökulmasta, joka värittää lopputulosta. Myös julkaisijan ja mediatalon toiveet vaikuttavat lopputulokseen. Kun halutaan houkutella lukijoita, niin varsinkin otsikointi on helposti räväkkää ja tarkoitushakoista.
Kaikki viestintä ei ole puolueetonta. Kaikki tiedotusviestintä, jota eri tahot levittävät itsestään maailmalle ja antavat uutiskäyttöön pyrkii yleensä esittämään kyseisen tahon myönteisesti. Tiedottajien tehtävä on luoda hyvä kuva työntajastaan, jollei suorastaan valehtelemalla, niin esittämällä asiat tietyssä valossa. Toimittajien tehtävä on olla kriittisiä ja selvittää julkaisemiensa uutisten taustat ja lähteet.
Valkopesua vai venäjäpesua?
Suomalaisella lehdistöllä ja medioilla on hyvä maine. Edes valkopesusta puhuvat eivät ole kyenneet osoittamaan, että toimittajat olisivat suorastaan valehdelleet. Valkopesusta puhuminen on sikäli helppoa, että sen olemassa oloa ei tarvitse millään tavalla todistaa. Suunsoittajien ei tarvitse esittää todisteita väitteidensä tueksi. |
| Venäjältä käsin kylvetään kaiketi epäluuloa ja epävarmuutta. |
Suomessakin on ilmeisesti tahoja, jotka tahtomattaan tai tahallisesti toimivat nettipropagandan äänitorvina. Heillä ei ole kykyä tai halua tarkistaa tosiasioina esittämiensä asioiden todenperäisyyttä. Julkaisemiseen riittää, että se 'uutinen' tukee julkaisijan näkemystä maailmasta. Myöskään monilla näitä näennäismedioita seuraavilla ei ole halua tai mahdollisuuksia tarkistaa todenperäisyyttä. Enkä nyt puhu enää vain vähän koulutetuista ja sivistymättömistä henkilöistä vaan keskiverto suomalaisista.
Puhun näennäismedioista siksi, etteivät ne noudata perinteisen median pyrkimystä selvittää lähteittensä todenperäisyys. Niille riittää, että julkaistut jutut tukevat heidän näkemystään maailmasta. Jos joku uutinen on omaa näkemystä tukeva, niin siihen uskotaan, eikä välitetä selvittää, kuka näin väittää ja mistä lähteestä viesti on tullut. Välttämättä selvittäminen ei ole edes mahdollista, sillä lähteet ovat toisinaan hyvin epämääräisiä; sellaisia joita hyvin koulutetut toimittajat eivät julkaisisi puhtaasti niiden epäluotettavuuden vuoksi. Toisaalta joskus valtamediatkin sortuvat samaan, vaikka eivät näin noudatakaan hyvää journalistista tapaa.
Mielestäni on surullista, jos monet itseään kansallismielisinä pitävät, ovat todellisuudessa itäisen tiedusteluviestinnän sätkynukkeja. Heidän aatteensa ja haluttomuus omien näkemystensä kyseenalaistamiseen, saattaa olla tehnyt heidät haavoittuviksi propgandalle, joka vastaa heidän tunteisiinsa. Ihmiset ovat kovin herkkiä uskomaan myös juoruihin ja kaupunkitarinoihin tosiasioina.
Meillä on perinteisestikin ollut poliittisia lehtiä. Niiden uutisointi on värittynyt kunkin poliittisen liikkeen näkökulmasta lähtien. Kuitenkin näilläkin medioilla on ollut kriittinen toimitustyö ja pyrkimys periaatteelliseen todenmukaisuuteen, vaikka näkökulmat ovat vaihdelleet. Samaa ei voi kuitenkaan sanoa näistä näennäismedioista, jotka kuvittelevat ehkä lisäävänsä tietoa, mutta sen sijaan johtavatkin harhaan.
Kun ei tunne voivansa luottaa perinteisiin viestimiin saattaa tukeutua uutislähteisiin, joiden laadusta ei aina ole varmuutta. Toisaalta kyvyttömyys luottaa lisää epävarmuutta tulevaisuuden suhteen. Maailma alkaa pelottaa enemmän kuin tarvitsisikaan.
Uskomme paljon todisteita näkemättä, eikä kaikki näkemämmekään ole totta
Olen kuullut monenlaista tarinaa sosiaalitoimen leväperäisyydestä maahanmuuttajien suhteen, mutta en ole koskaan tavannut yhtäkään henkilöä, joka olisi itse todistanut tätä tai olisi edes itse tuntenut henkilön, joka olisi kertonut todistaneensa tätä. Silti moni tarinoita eteenpäin levittävä uskoo niihin, vaikka ei tiedä niiden alkuperää. Tarina voi olla matkalla värittynyt ja muuttanut muotoaan melkoisesti. Niin ei ehkä ole käynyt tarkoituksella, vaan kenties väärinymmärryksen tai vahingonkin vuoksi.Ei ole helppoa olla kriittinen omien näkemysten suhteen. Kriittisyyttä voi oppia kyseenalaistamalla omia näkemyksiä. Joskus tieteellinen ja filosofinen koulutus voi lisätä kriittisyyttä, mutta se ei kuitenkaan ole sen tae. Luonnostaan tällaista kriittisyyttä on harvalla. Omasta kokemuksestanikin tiedän, ettei ole helppo luopua näkemyksistä, joiden kautta on maailmaa hahmottanut. Jos jokin uutisointi sitten on ristiriidassa omien näkemysten kanssa, joutuu tekemään surutyötä sen kanssa, kun luopuu rakkaista mielipiteistään.
Valokuvat tuntuvat todistusvoimaisilta, koska niiden kautta ihmiset saadaan uskomaan, että he ovat itse tilanteen todistajia. Valokuvilla tehdäänkin paljon harhautuksia. Valokuvia on muutettu propaganda tarkoituksella mm. venäläisten yrittäessä mustamaalata ukrainalaisia. Valokuvia on käytetty yhteyksissä, joihin ne eivät kuulu, mikä on tarkistettavissa mm. Google valokuvahaun avulla. Jopa videoita voidaan käyttää harhauttavasti.
 |
| Kuningaskuluttaja paljastaa mediaharhoja. |
Ylelle voi nostaa tässä hattua, sillä heillä aihetta on myös jonkin verran käsitelty. He ovat pohtineet toimittajan vastuuta, kuinka uutiskorjauksia ei viitsitä jakaa, kuvien rajauksen vaikutuksesta, salaliittoteorioista, lähdekrtiikistä ja monesta muusta mielenkiintoisesta aiheesta. Mielenkiintoisia juttuja löytyy Kuningaskuluttajan valheenpaljastajasta, joka kertoo myös tapauksista, joissa mediaa on johdettu harhaan. Suomen Tietotoimisto julkaisee pieniä juttuja toimittajien työstä. STT:n sivuilla voi jopa testata omaa tietämystään journalistin etiikasta.
Viestintäsektori ei voi syyttää vain uutta mediaympäristöä ongelmistaan. Lukijoita kalasteleva, negatiivissävytteinen skandaali otsikointi ei lisää luottamusta. Toimittajien oma maailmankuva paistaa turhan usein läpi uutisoinnista. Ylimielisyys lukijoita kohtaan näkyy huolimattomana uutisointina.
