Uutisia ja propagandaa

Mikään ihmisen tekemä ei koskaan ole täysin puolueetonta, eivät uutisetkaan. Ne tuovat aina esiin jotain näkökulmaa. Hyvä uutinen on kuitenkin sellainen, jossa näkökulma ei ole piilossa, eikä lukijaa pyritä millään tavalla hämäämään. Kaikki kritiikki ei ole vihapuhetta, sananvapauden verukkeella ei saa rikkoa perusoikeuksia eikä kaikki islam ole samaa kuin radikaali poliittinen islamin ja sen varjosta nouseva terrorismi. 

Olen kirjoittanut tästä aiheesta aiemminkin tässä blogissa, joka on lähinnä omien ajatuksieni tuuletusta ja jonne harva eksyy. En halua sekoittaa näitä tekstejä varsinaiseen blogiini, mutta haluan kuitenkin tuulettaa ajatuksiani. Joskus on vain niin turhauttavaa seurata uutisista ja mediasta käytävää keskustelua. 

Näkökulmista

Itselläni ei ole viestintä alan koulutusta, mutta olen opinnoissani kuitenkin analysoinut uutisviestintää historiallisesta näkökulmasta liittyen Itä-Saksan mullistuksiin 1989. Tuo eri lehtien uutisoinnin vertailu avasi silmiäni sille, kuinka paljon uutisetkin ovat värittyneitä, eivät neutraaleja. Pääasiassa olen kuitenkin vain valistunut maallikko, joka on ollut kiinnostunut asiasta ja lukenut siihen liittyviä kirjoituksia.

Tästä johtuen ymmärrän myös maahanmuuttokriittistä valtamedian kritisointia. Meillä ihmisillä on aina jokin uskomusmaailma tai maailmankatsomus, johon ympäröivää peilaamme. Aina emme itse edes näe sen kaikkia piirteitä. Se ei voi olla välittymättä uutisiin. Jollei muuten, niin se näkyy uutisissa, joita valitaan julkaistaviksi. Esimerkiksi se voi näkyä siinä, että terroriteon jälkeen kerrotaan näkyvästi maahanmuuttajien pyrkimyksestä auttaa uhreja tai estää terroristin toimintaa. 

En täysin kuitenkaan ymmärrä viher-vasemmisto-kritiikkiä. Perinteisesti mm. Helsingin Sanomat on palkannut journalisteja, joita ei ole koulutettu Tampereella, koska Tampereen journalistista koulutusta on pidetty vasemmistolaisena. Sen vuoksi Hesarilla on ollut omaa journalistikoulutusta. Silti Hesari on nyt luokiteltu näissä piireissä samaan viher-vasemmistolaiseen kastiin. Tämä kertoo myös siitä, kuinka huonosti eri medioiden taustoja nykyään yleisesti tunnetaan. Aiemmin suuntaukset olivat selvemmin tiedossa, kun oli selkeästi vasemmistolaisia ja oikeistolaisia lehtiä.

Muillakin suurilla isojen kaupunkien lehdillä on ollut omat puoluetaustansa. Turun Päivälehti on muistaakseni ollut perinteisesti vasemmistolainen lehti ja kuuluu muistaakseni samaan konserniin Demarin kanssa. Turun Sanomien kanssa kilpailu vei Päivälehden pois markkinoilta 2001. Turun Sanomat julistautui riippumattomaksi 1961, mitä ennen se oli ollut keskustalaisen Edistyspuoleen ja sen seuraajan Suomen Kansanpuolueen äänenkannattaja. Aamulehti on ollut aiemmin oikeistolainen ja oli pitkään Kokoomuksen äänenkannattaja. Se julistautui sitoutumattomaksi kilpailun paineesta 1992. 

Lehdet eivät kuitenkaan voi palkata toimittajia puoluekannan perustella, koska se olisi syrjivää, vaikka lehden sisältöä valvovan päätötoimittajan valintaan puoluekanta voi vaikuttaa. Pääkirjoitukset ovatkin vahvemmin poliittisesti värittyneitä kuin tavanomaiset uutiset.

Aamulehti tiedusteli toimittajien puoluekantaa loppu syksystä 2010, parikymmentä vuotta sitoutumattomaksi. Hieman yli puolet toimittajista vastasi. Vastanneista yli puolet ei osannut nimetä puoluekantaansa, ilmoitti valitsevansa ehdokkaansa puoluekannasta riippumatta tai kokevansa puolueen valinnan olevan vaikeaa. Vaaleissa noin 1/3 äänesti useimmiten vihreitä ja noin 1/4 kokoomusta. Keskustaa, vasemmistoa tai SDP:tä tapasi tukea noin 7-8 %. Kyselyn vastausmäärä oli valitettavan pieni ja väärintulkintojen vaara on tuolloin suuri. 

Journalistiset ohjeet antavat ymmärtää, ettei esimerkiksi rikollisen etnistä taustaa saisi korostaa. Usein se kuitekin on pääteltävissä rivien välistä tai jostain oheiskommenteista. Ihmisillä on kovasti tarvetta saada tietää ulkomaalaisten tekemistä rikoksista, mutta usein ei muisteta, että suurimmasta osasta mm. suomalaisten tekemiä rikoksia ei lainkaan uutisoida. Rikokset päätyvät yleensä uutisotsikoihin vain jos niissä on jotain erikoista ja lukijoita kiinnostavaa, eli tekotapa on poikkeuksellinen tai tekijä on ulkomaalainen. Suurin osa rikoksista on harmaata massaa, joka unohdetaan. 

Kuvien voimasta

Kuvia pidetään usein edelleen vahvana todistuksena tapahtuneista, vaikka ne valitettavasti valehtavat usein. Sopia kuvia voidaan valikoida ja liittää asiayhteyteen, josta ne eivät kerro. Niitä voidaan myös rajata niin, ettei kaikki tilanteessa tapahtuva näin, jolloin kuvat antavat harhaanjohtavan kuvan todellisuudesta. Tämän lisäksi kuvia voidaan kuvankäsittelyn avulla manipuloida niin, että ne valehtelevat vielä edellistäkin suorasukaisemmin. 

Yksi tuore esimerkki muistuu mieleen. Tämä liittyy Charlottesvillessä tapahtuneeseen sisällissodan aikaisen kenraali Leen patsaan poistoon. Lee taisteli Etelävaltioiden puolella sisällissodassa ja kannatti orjuuden jatkamista. Patsas oli pystytetty Etelävaltioiden vahvalla rotuerottelun kaudella 1900-luvun alkupuolella ja sillä oli vahva yhteys rotuerotteluun. 

Charlottesvillessä kokoontuivat uusnatsit ja muut rasistit vastustamaan patsaan poistamista elokuussa 2017. Näitä vastaan järjestettiin antirastistinen vastamielenosoitus, jossa tapahtui terroriteko, kun patsaan poistoa vastustanut uusnatsismiin kallellaan ollut mies ajoi tahallaan väkijoukkoon ja kaukaasialainen (eli siis valkoihoinen) nainen kuoli.

Tässä yhteydessä julkaistiin kuva lapsesta, joka oli puettu Ku Klux Klanin perinteiseen valkoiseen asuun. Kuva oli otettu jo vuonna 1992, eikä liittynyt mitenkään Charlottesvillen tapahtumiin. Vaikka kuva kertookin siitä, etteivät lapset ole luonnostaan rasisteja, sen liittäminen Charlottesvillen tapahtumien yhteyteen on harhaanjohtavaa, etenkin jos ei selkeästi kerrota, että se liittyy vuosia aikaisemmin tapahtuneeseen. 1992 pikkulapsi lienee tänä päivänä jo aikuinen.

Kuvamanipulaatiot ovat monella tapaa ongelmallisia tunnistaa. Maallikolle se on erityisen vaikeaa, eikä kokeneelle ammattilaisellekaan välttämättä helppoa. Onneksi ihmisistä on tällä kuvien muokkauksien aikakaudella tullut taitavampia havaitsemaan muokkauksia, toisaalta myös kuvien käsittelystä on tullut taitavampaa. Mainoksissa muokkaus on arkipäivää. 

Journalismissa kuvan oletetaan esittävän puolueettomasti sitä tilannetta, missä se on otettu. Kuvia on käsitelty jo vuosikymmeniä, esimerkkinä 1992 O. J. Simpsonin kuvan muokkaamisesta, tämän oikeudenkäynnin yhteydessä. Alkuperäisessä yhteydessä muokkaus oli mainittu, mutta edelleen julkaisun yhteydessä tämä oli jätetty kertomatta. Syntyi rasismikohu. 

Kuvien muokkauksen paljastuminen onkin mediataloille riski maineelle ja siksi kuvanmuokkausta pyritään välttämään. Kuvia kuitenkin ostetaan myös mediatalojen ulkopuolisilta lähteiltä, jolloin niiden aiempi historia ei aina ole loppujulkaiselle selvä. On tullut esiin tapauksia, joissa kuvia on muokattu muun muassa siksi, että muokattuina ne menevät paremmin kaupaksi.

Nykyisellä blogien ja sosiaalisten medioiden aikakaudella myös maallikot julkaisevat paljon kuvia. Heillä ei ole useinkaan samaa kokemusta kuvien arvioimiseen kuin ammattilaisilla. Jokaisen muualta saatuja kuvia julkaisevan tulisi kuitenkin aina selvittää kuviensa lähde. Apuna voi käyttää mm. Googlen kuvahakua, joka etsii samanlaisia kuvia muualta netistä. 

Vihapuhetta vai sananvapautta?

Julkisuudessa on osin väärinymmärretty vihapuheen määritelmä (ks. edellä mainittu keskustelu). Kaikki toisiin tahoihin kohdistuva arvostelu tai maahanmuuttokritiikki ei ole vihapuhetta. Ihmisiä ja heidän rekemisiään pystyy arvostelemaan sortumatta vihapuheeseen. Maahanmuuttoakin saa kritisoida, niin kauan kun ei levitä valheellista tai tarkistamatonta tietoa ja huhuja tai sorru uhkailuun tai parjaamiseen. 

Parjaamista ja asiotonta keskustelua ja eri ihmisryhmien morkkaamista tyyliin 'kiljuvat kakarat' tai 'itsekkäät sinkut' on kaikkialla verkossa, myös täysin maahanmuuttoon liittymättömissä yhteyksissä. Ihmisillä on vielä paljon opitttavaa asiallisesta verkkokeskustelusta. Tämä ei koske vain maahanmuuttokriitikkoja, sillä vastapuolikin (ns. suvakit) sortuvat helposti yleistyksiin (eli stereotypioihin) ja ylilyönteihin. Ei voi vaatia toisilta sellaista, mitä ei itsekään taida.

Vihapuhe kohdistuu ensisijaisesti johonkin etniseen kansanryhmään ja se on rasistisesti värittynyttä. Sitä ei ole siis kaikki kritiikki mitä tahnsa tahoa kohtaan. Esim. jos toimittaja syyttää puoluejohtajaa vihan lietsonnasta, niin vaikka toimittaja olisi väärässäkin, niin kyse ei silti ole vihapuheesta. 

Euroopan ministerineuvoston mukaan: "Vihapuhetta ovat kaikki ilmaisumuodot, jotka levittävät, lietsovat, edistävät tai oikeuttavat etnistä vihaa, ulkomaalaisvastaisuutta, antisemitismiä tai muuta vihaa, joka pohjaa suvaitsemattomuuteen." Suomen laki ei kuitenkaan viharikosta erikseen tunne.

Sananvapauden piiriin ei kuulu vain mukavat puheet, vaan sen piirissä voidaan julkaista myös järkyttäviä, häiritseviä ja ikäviä asioita. Sananvapaus ei kuitenkaan ole rajoituksetonta, vaan se on suhteessa muihin ihmisoikeuksiin ja lakeihin. Sitä on rajoitettu mm. lainsäädännöllä ja erilaisin kansainvälisin sopimuksin. 

Sananvapautta rajoittavat mm. kunnianloukkaus (eli väärän ja haitallisen tiedon välittäminen henkilöstä, yhteisöstä tai yrityksestä) sekä kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Sananvapauden turvin ei voi loukata muita perusoikeuksia tai ihmisarvoa vastaan. 

Joskus sananvapauden nimissä esitetään laittomia uhkauksia tai tehdään kunnianloukkauksia. Tuolloin ei välttämättä ole kyse viharikoksista. Jos esimerkiksi yksittäinen toimittaja joutuu uhkailun kohteeksi, kyseessä ei ole viharikos, vaan pikemminkin sananvapauden rikkominen. 

Sananavapautta rikkovat nimenomaan sellainen uhkailu, joka pyrkii estämään toimittajaa tekemästä toimittajantyötään tai yksitäistä henkilöä julkaisemasta mielipiteitään. Toisten sananvapautta rikkova toiminta ei voi olla sananvapauden suojassa, vaan on aina kyse laittomasta uhkailusta. Perusoikeuksiin kuuluu myös oikeus henkilökohtaiseen turvallisuuteen, jota ei saa rikkoa sananvapauden turvin. Sananvapauden suojassa ei voi myöskään julkaista henkilön yksityisyyden suojan piiriin liittyviä asioita, ilman tämän erillistä lupaa. 

Toimittajan tai yksityishenkilön julkaisujen kritisointi asiaperustein on kuitenkin aina sananvapauden piirissä. Kritiikissä saa käyttää värikkäitäkin ilmaisuja ja vertauksia, kunhan ei levitä väärää tietoa tai uhkaile kritiikin kohdetta. Pahan toivominen toiselle (esim. toive että kirjoittaja raiskataan) on myös epäsuoraa uhkailua ja pelottelua ja jos syynä on toisen kirjoitus tai mielipide, niin sananvapauden rikkomista.

Islam, Islamismi, yleistykset ja universaali rasismi

Poliittinen uskonnollisuus värittää vahvasti ihmisten kuvaa uskonnoista. Suomessakin Kristillisen liiton edustajien esittämiä näkemyksiä (esim. Päivi Räsänen) on herkästi leimattu kirkon kannaksi, vaikka puolue ei ole mitenkään sitoutunut Suomen Evankelisluterilaisen kirkon toimintaan. Aiemmin kirkon toiminta miellettiin oikeistolaiseksi, koska pappeja oli kokoomuksen kansanedustajina. Osittain tästä syystä ortodoksit ovat tehneet tiukan eron puoluepolitiikkaan, eikä pappi saa osallistua politiikkaan (ks. Mitro Repo).

Radikalisoituneessa islaminuksossa on kyse poliittisesta islamista, joka tunnetaan myös islamismina. Kaikki muslimit eivät suinkaan kannata liikettä, vaan islamin piirissä on kuten kristinuskossakin erilaisia suuntauksia. Islamismi vaatii useimmiten tiukkaa islamilaisen lain noudattamista, monesti tiukemmin kuin koraani edellyttää. 

Kaikkien muslimien leimaaminen terroristeiksi on yhtä järkevää kuin kaikkien kristittyjen leimaaminen aborttilääkärien murhaajiksi, kaikkien ateistien näkeminen stalisnistisina hirviöinä, kaikkien miesten kuvaaminen pedofiileiksi ja kaikkien naisten kutsuminen huoriksi. Yhden ihmisen teon tuomitseminen koko uskonnon syyksi ei ole missään nimessä järkevää, vaan nousee alkukantaisista peloista. Järkyttävän teon edessä on helppo ajatella yksisilmäisesti pelon yllyttämänä.

Samalla usein unohdamme kotoisen terrorismin. Koulumurhista ja Myyrmäen pommi-iskusta ei ole puhuttu terrorismina, mutta niissä on paljon samoja piirteitä Turun puukkosurmien kanssa. Edellä mainituissa kuoli kaikissa paljon enemmän väkeä kuin Turussa. Myyrmannin iskun uhritkin valikoituivat ihan yhtä arvaamattomalla tavalla kuin Turussa.

Mieletön väkivalta on aina järjetöntä ja Islamin radikalisoituminen pelottavaa sekä muualta tulleinen erilainen arvomaailma haastavaa, mutta on siitä huolimatta älyllistä köyhyyttä leimata kaikki ulkomaalaiset ja maahanmuuttajat rikollisiksi, terroristeiksi, raiskaajiksi tai vaimon haakkajiksi. Lisäksi rajojen sulkeminen ei poista kokonaan rikoksia, terrorismia, raiskauksia tai parisuhdeväkivaltaa.

Syrjintä satuttaa, eikä se koskaan ole oikeudenmukaista tai reilua. Tuntuu todella pahalta, kun kuulee, että täysin viattomia ihmisiä on kohdeltu kaltoin, pahoinpidelty ja peloteltu Turun tapahtumien seurauksena. Ulkomaalaissyntyisten ihmisten pelottelu täyttää terrorin, jos ei ehkä terrorismin määritelmän. Siinäkin ihmisiä pyritään hallitsemaan ja manipuloimaan pelolla ja pelottelu kohdistuu täysin satunnaisiin kohteisiin. Eroa on usein vain mittakaavassa.

Ihmisluontoon valitettavasti tuntuu kuuluvan, että omaan käytökseensä vähiten kriittisesti suhtautuvat usein leimaavat toisen näköiset tai eri tavalla käyttäytyvät ihmiset. Kyllä jotkut muslimitkin valitettavan yleistävät, että kristityt sitä ja kristityt tätä ja länsimaiset sitä tai tätä. Näiden yleistysten pohjalta nousee valitettavasti Isisin terrorismikin. Siinäkin mielessä rasistit ja terroristit ovat täysin samaa maata. 

Voiko uutisiin uskoa?

Suomessa on puhuttu median valkopesusta. Olen pohtinut tilannetta, jossa yksilö tai ihmisryhmä menettää luottamuksensa mediaan. Monille meille vähän vanhemmille ikäluokille varsinkaan ei ole koskaan opetetettu koulussa mediakrittisyyttä ja median viestien tulkintaa. Monelle toimittajien tekemät jutut ovatkin tasa-arvoisia esimerkiksi blogikirjoituksiin nähden.

Lehdistö on muuttunut paljon
sadassa vuodessa.

Kunnollisen koulutuksen saaneet toimittajat oppivat kuitenkin pitkän koulutuksensa aikana lähdekriittisyyttä ja eettistä valveutuneisuutta. Lähdekritiikin tarkoituksena on punnita lähteen luotettavuutta ja pyrkiä selvittämään asiaa mahdollisimman monesta lähteestä käsin.

Valitettavasti monesti nykypäivänä tuntuu, että nämä tavoitteet jäävät osin kaupallisen median muiden tarpeiden jalkoihin. Otsikoinnilla esimerkiksi pyritään kalastelemaan lukijoita. Jopa Ylen toimittajat olen saanut kiinni epämääräisestä ja huonosti tarkistetusta uutiskirjoittelusta.

Mediat eivät ole neutraaleja. Kaikkea ihmistoimintaa värittää ennakkoajatukset todellisuudesta. Eivät toimittajatkaan ole täysin puolueettomia, mutta heidän pitäisi ottaa selvää lähteistään ja pyrkiä puolueettomaan näkökulmaan. He saattavat silti kuvata asiaa tietystä näkökulmasta, joka värittää lopputulosta. Myös julkaisijan ja mediatalon toiveet vaikuttavat lopputulokseen. Kun halutaan houkutella lukijoita, niin varsinkin otsikointi on helposti räväkkää ja tarkoitushakoista.

Kaikki viestintä ei ole puolueetonta. Kaikki tiedotusviestintä, jota eri tahot levittävät itsestään maailmalle ja antavat uutiskäyttöön pyrkii yleensä esittämään kyseisen tahon myönteisesti. Tiedottajien tehtävä on luoda hyvä kuva työntajastaan, jollei suorastaan valehtelemalla, niin esittämällä asiat tietyssä valossa. Toimittajien tehtävä on olla kriittisiä ja selvittää julkaisemiensa uutisten taustat ja lähteet.

Valkopesua vai venäjäpesua?

Suomalaisella lehdistöllä ja medioilla on hyvä maine. Edes valkopesusta puhuvat eivät ole kyenneet osoittamaan, että toimittajat olisivat suorastaan valehdelleet. Valkopesusta puhuminen on sikäli helppoa, että sen olemassa oloa ei tarvitse millään tavalla todistaa. Suunsoittajien ei tarvitse esittää todisteita väitteidensä tueksi.

Venäjältä käsin kylvetään kaiketi
epäluuloa ja epävarmuutta.

Jo jonkin ajan sitten länsimedioissa on puhuttu venäläisten harjottamasti järeästä nettipropagandasta, jonka taustalla lienee Venäjän hallitusta lähellä olevia tahoja. Tästä on olemassa todisteita, eikä tämän venäläisen propagandan julki tuominen ole vain läntistä propagandaa. Venäläiset hyötyvät epävarmuudesta, koska se vie huomion pois heiltä.

Suomessakin on ilmeisesti tahoja, jotka tahtomattaan tai tahallisesti toimivat nettipropagandan äänitorvina. Heillä ei ole kykyä tai halua tarkistaa tosiasioina esittämiensä asioiden todenperäisyyttä. Julkaisemiseen riittää, että se 'uutinen' tukee julkaisijan näkemystä maailmasta. Myöskään monilla näitä näennäismedioita seuraavilla ei ole halua tai mahdollisuuksia tarkistaa todenperäisyyttä. Enkä nyt puhu enää vain vähän koulutetuista ja sivistymättömistä henkilöistä vaan keskiverto suomalaisista.

Puhun näennäismedioista siksi, etteivät ne noudata perinteisen median pyrkimystä selvittää lähteittensä todenperäisyys. Niille riittää, että julkaistut jutut tukevat heidän näkemystään maailmasta. Jos joku uutinen on omaa näkemystä tukeva, niin siihen uskotaan, eikä välitetä selvittää, kuka näin väittää ja mistä lähteestä viesti on tullut. Välttämättä selvittäminen ei ole edes mahdollista, sillä lähteet ovat toisinaan hyvin epämääräisiä; sellaisia joita hyvin koulutetut toimittajat eivät julkaisisi puhtaasti niiden epäluotettavuuden vuoksi. Toisaalta joskus valtamediatkin sortuvat samaan, vaikka eivät näin noudatakaan hyvää journalistista tapaa.

Mielestäni on surullista, jos monet itseään kansallismielisinä pitävät, ovat todellisuudessa itäisen tiedusteluviestinnän sätkynukkeja. Heidän aatteensa ja haluttomuus omien näkemystensä kyseenalaistamiseen, saattaa olla tehnyt heidät haavoittuviksi propgandalle, joka vastaa heidän tunteisiinsa. Ihmiset ovat kovin herkkiä uskomaan myös juoruihin ja kaupunkitarinoihin tosiasioina.

Meillä on perinteisestikin ollut poliittisia lehtiä. Niiden uutisointi on värittynyt kunkin poliittisen liikkeen näkökulmasta lähtien. Kuitenkin näilläkin medioilla on ollut kriittinen toimitustyö ja pyrkimys periaatteelliseen todenmukaisuuteen, vaikka näkökulmat ovat vaihdelleet. Samaa ei voi kuitenkaan sanoa näistä näennäismedioista, jotka kuvittelevat ehkä lisäävänsä tietoa, mutta sen sijaan johtavatkin harhaan.

Kun ei tunne voivansa luottaa perinteisiin viestimiin saattaa tukeutua uutislähteisiin, joiden laadusta ei aina ole varmuutta. Toisaalta kyvyttömyys luottaa lisää epävarmuutta tulevaisuuden suhteen. Maailma alkaa pelottaa enemmän kuin tarvitsisikaan.

Uskomme paljon todisteita näkemättä, eikä kaikki näkemämmekään ole totta

Olen kuullut monenlaista tarinaa sosiaalitoimen leväperäisyydestä maahanmuuttajien suhteen, mutta en ole koskaan tavannut yhtäkään henkilöä, joka olisi itse todistanut tätä tai olisi edes itse tuntenut henkilön, joka olisi kertonut todistaneensa tätä. Silti moni tarinoita eteenpäin levittävä uskoo niihin, vaikka ei tiedä niiden alkuperää. Tarina voi olla matkalla värittynyt ja muuttanut muotoaan melkoisesti. Niin ei ehkä ole käynyt tarkoituksella, vaan kenties väärinymmärryksen tai vahingonkin vuoksi.

Ei ole helppoa olla kriittinen omien näkemysten suhteen. Kriittisyyttä voi oppia kyseenalaistamalla omia näkemyksiä. Joskus tieteellinen ja filosofinen koulutus voi lisätä kriittisyyttä, mutta se ei kuitenkaan ole sen tae. Luonnostaan tällaista kriittisyyttä on harvalla. Omasta kokemuksestanikin tiedän, ettei ole helppo luopua näkemyksistä, joiden kautta on maailmaa hahmottanut. Jos jokin uutisointi sitten on ristiriidassa omien näkemysten kanssa, joutuu tekemään surutyötä sen kanssa, kun luopuu rakkaista mielipiteistään.

Virheitä sattuu ammattimedioillekin. Sellaisiakin suuria mediataloja kuin BBC:tä ja New York Timesiä on narutettu, kun on haluttu kostaa tuttavalle. Se, mikä tilanteessa hämmentää on, että kyseiset meidatalot eivät koskaan vastanneet uhrille. Virheiden myöntäminen voi olla noloa, mutta näiden virheiden uhreja tulisi kuitenkin kohdella kunnioittavasti.

Valokuvat tuntuvat todistusvoimaisilta, koska niiden kautta ihmiset saadaan uskomaan, että he ovat itse tilanteen todistajia. Valokuvilla tehdäänkin paljon harhautuksia. Valokuvia on muutettu propaganda tarkoituksella mm. venäläisten yrittäessä mustamaalata ukrainalaisia. Valokuvia on käytetty yhteyksissä, joihin ne eivät kuulu, mikä on tarkistettavissa mm. Google valokuvahaun avulla. Jopa videoita voidaan käyttää harhauttavasti.

Kuningaskuluttaja paljastaa
mediaharhoja.

Ongelma on, että tavallisten kansalaisten ja media-amatöörien on hyvin vaikea selvittää, onko kuvia muutettu. Täytyy olla valokuvauksen ammattilainen, jotta osaisi katsoa kuvasta varjoja ja muita paljastavia piirteitä, joilla muutokset yleisemmin jäävät kiinni. Jo tästä syystä epäviralliset uutisten julkaisijat ovat helposti jujutettavissa. Toimituksilta löytyy ammattitaitoa ja kokemusta, jonka perusteella heidän on helpompi havaita monia vedätyksiä. Siitä huolimatta virheitä sattuu. Olisi hyvä, jos uutisissa olisi tietoa myöst tällaisista yrityksistä huijata ja miten ne on havaittu. Se lisäisi lukijoiden ymmärrystä näiden asioiden suhteen.

Ylelle voi nostaa tässä hattua, sillä heillä aihetta on myös jonkin verran käsitelty. He ovat pohtineet toimittajan vastuuta, kuinka uutiskorjauksia ei viitsitä jakaa, kuvien rajauksen vaikutuksesta, salaliittoteorioista, lähdekrtiikistä ja monesta muusta mielenkiintoisesta aiheesta. Mielenkiintoisia juttuja löytyy Kuningaskuluttajan valheenpaljastajasta, joka kertoo myös tapauksista, joissa mediaa on johdettu harhaan. Suomen Tietotoimisto julkaisee pieniä juttuja toimittajien työstä. STT:n sivuilla voi jopa testata omaa tietämystään journalistin etiikasta.

Viestintäsektori ei voi syyttää vain uutta mediaympäristöä ongelmistaan. Lukijoita kalasteleva, negatiivissävytteinen skandaali otsikointi ei lisää luottamusta. Toimittajien oma maailmankuva paistaa turhan usein läpi uutisoinnista. Ylimielisyys lukijoita kohtaan näkyy huolimattomana uutisointina.

Kirjottaako lehdistö tahallaan uutisista kielteisesti?

Törmäsin kansantajuiseen tiedeuutiseen, joka näytti lehden jutun otsikoinnin perusteella ihan erilaiselta, kuin alkuperäinen tutkimus. Ihmettelin, mitä välillä oli tapahtunut, kuin ratkaisumahdollisuuksista oli tullut ongelma.

Jätteen käsittelyä Euroopassa. CC-BY-1.0 by Fruggo.

Helsingin sanomat kirjoitti: "Ruokahävikki kasvaa ja lisää maatalouden kasvihuonepäästöjä", kun alkuperäinen tutkimus oli otsikoitu: "Reducing food waste could help mitigate climate change" eli että ruokahävikin vähentäminen voisi auttaa lieventämään ilmastonmuutosta. Mahdollisesta ratkaisusta oli otsikoinnilla tehty ongelma.

Tämä sai minut miettimään, luoko lehdistö kielteistä ilmapiiriä otsikoinneillaan. Myönteisiä uutisia saa lehdistä hakea - ja jos nekin, joita on, muutetaan tällä tavoin kielteisiksi, synkkenee ilmapiiri entisestään. Tähän on kenties johtanut tabloidi-julkisuus, jossa lukijoita haetaan repivillä otsikoilla.

Perinteinen tiedonvälitys on jäänyt lukijoiden kalastelun varjoon. Hesari ei ole ongelman kanssa suinkaan yksin, eikä edes missään nimessä ilmiön ikävin tai  pahin edustaja. Juttu vain päätyi esimerkiksi siksi, että ero alkuperäisen tiedotteen ja uutisen sävyn välillä oli tässä tapauksessa niin helppo jäljittää.

Alkuperäinen tutkimustiedote kertoi, että vuoteen 2050 mennessä 10% maatalouden aiheuttamista kasvihuonepäästöistä tulee aiheutumaan ruuan hävikistä ja jätteestä. Tänäkin päivänä 1/3 maailman ruoan tuotannosta päätyy muualle kuin lautasillemme. Ongelma on kasvamassa, kun esimerkiksi Kiinassa ja Intiassa ollaan omaksumassa läntinen elämäntyyli. Vähentämällä hävikkiä voitasiin taistella paitsi ilmastonmuutosta myös nälkää vastaan.

Tutkimustiedote jatkaa kertoen, että koska ravinnon kulutus on vakio kaikkialla, rikkaiden maiden ylimääräinen ruuankulutus päätynee jätteeksi. Tämä lisää tarpeettomasti kasvihuonekaasuja. Tärkeää olisikin keskittyä tekemään ruoan jakeluverkosta tehokkaampi, jotta hävikki vähenisi. Se vaikuttaisi myönteisesti sekä ruokaturvaan että ilmastonmuutokseen.

Jätteenlajittelu on usein tarkempaa kehitysmaissa.
Lajittelua Thaimaassa. CC-BY-2.5 by Quistnix

Hesarin uutinen jätti kokonaan käsittelemättä alkuperäisen tutkimus-tiedotteen tarjoaman ratkaisumallin. Koko uutinen keskittyi vain kasvavan ongelman ympärille. Se ohitti myönteiset mahdollisuudet kokonaan.

Vaikka kyseessä on vain yksi uutinen, samankaltaista henkeä on voinut aistia julkisessa pakolais- ja rasismi-keskusteluissa. Niidenkin yhteydessä ainakin osa lehdistöstä on keskitynyt ongelmien kärjistämiseen ratkaisumallien etsimisen sijaan. Samalla huomio on suunnattu pois olennaisemmista asioista, kuten taloudesta tai inhimillisestä kärsimyksestä.